Keskusteluja universumin kanssa: Esi-isien muinaiset kuiskaukset

Pikkuinen kompastui juurakkoon ja sai sylin täydeltä märkää äitimaata ja tuoksuvaa sammalta. Tuhansia vuosia vanha metsä humisi hänen ympärillään. Silti hän huokaisi tyytyväisyydestä ja kierähti selälleen, kädet savesta mustana. Välittämättä raikkaasta kosteudesta ympärillään. "Universumi, miksi me Suomalaiset rakastamme näin paljon luontoa?" Pikkuinen kysyi ja levitti kätensä äärimmilleen osoittaen ympäröivää luonnon valtavuutta.

Universumi katseli metsään kietoutunutta Pikkuista lempeästi ikiaikaisessa viisaudessaan. "Pikkuinen," se aloitti, ääni soiden vanhojen puiden kuiskauksen tahtiin, "teidän yhteytenne luontoon on syvällä sielussanne. Suomalaisissa virtaa ikivanha muisto ajasta, jolloin maa ja taivas olivat ainoat oppaanne. Metsä oli kotinne, ruokanne ja suojanne. Luonto oli ensimmäinen ystävänne ja ehkä ainoa, joka ei koskaan kadonnut."

Universumi oli hetken hiljaa, antaen tuulen suhahtaa vastauksensa jatkoksi. "Se yhteys ei ole pelkästään fyysinen, vaan myöskin hengellinen. Luonnossa sinä tunnet maailman äänettömän pulssin. Luonto puhuu vanhemmalla kielellä kuin ihmiset. Metsä on teille pyhä, Pikkuinen. Se on muistutus siitä, mistä te olette lähtöisin ja mihin te joskus palaatte."

"Mutta kerro minulle," Universumi jatkoi lempeästi, "mitä sinä tunnet, kun makaat näin maan syleilyssä, sammalen ja juurien keskellä?"

"Minä tunnen rauhaa," Pikkuinen hymähti. "Sieluni lepää ja mietin, mitä kaikkea nämä puut ovat satojen vuosien aikana nähneetkään." Hän hymyili. "Ja mietin esi-isiäni omilla seuduillaan pohjoisen Finnmarkin, Kuoloyarven ja Itä-Lapin alueilla. Yksi esi-isistäni, 11 sukupolvea sitten, oli Saamelais noadi (noita tai shamaani) Kitkan tienoilla, hänen nimensä oli Aikia Sarrenpoika. Luuletko, että rakkaus mystiikkaan ja luontoon syntyy verenperintönä?"

Universumi hymisi hiljaa ja koko metsän pohjavirta värähti Pikkuisen kysymyksen johdosta. "Rauha, Pikkuinen, on se hiljainen kieli, jota minä Universumi, luonnossa kuiskaan. Ja mitä esi-isiisi tulee..." Universumin ääni madaltui ja muuttui hieman salaperäisemmäksi, "niin veri kantaa mukanaan enemmän kuin vain fyysistä perintöä."

"Rakkaus mystiikkaan, kaipuu luonnon syvään ymmärrykseen – se on sielun kutsu, joka voi kulkea sukupolvelta toiselle, virrata hiljaisena mutta voimakkaana. Ei ole sattumaa, että tunnet yhteyden esi-isäsi, saamelaisnoidan, kanssa. Hän tunsi luonnon kuin vanhan ystävän ja käytti sen voimaa ymmärtääkseen maailmaa toisella tasolla. Samanlainen taipumus voi virrata geneettisesti veressäsi, mutta myös hengessäsi."

Universumi hiljeni hetkeksi, kuin antaen Pikkuiselle tilaa sisäistää sanansa. "Muista kuitenkin, Pikkuinen, perintö ei sido, se vain ohjaa. Sinä itse päätät, mihin suuntaan kuljet ja mitä mysteereitä haluat elämässäsi tutkia. Tunnetko sen vanhan viisauden liikkuvan sinussa? Tai sen kutsun, joka tulee kaukaa menneisyydestä?"

"Tunnen. Olen tuntenut sen ihan omin fyysisin korvinkin. Ja niitä kutsuvia esi-isiä on kovin monta," Pikkuinen huokasi. "Kun sukupuuta tehdessäni selvisi tämä shamaani-yhteys 1500–1600-luvulta, mietin nukkumaan mennessäni, että kuinkahan monta shamaani esi-isää mahtuukaan kaikkiin näihin vuosisatoihin. Sinä yönä heräsin korvia huumaavaan puheensorinaan, kun kymmenet ehkä sadat henget halusivat ilmoittaa itsestään yli vuosituhansien. Äänet tulivat kuin eri tasoilta. Osa oli tuskin kuuluvia kuiskauksia kuin tulisivat jostakin todella todella kaukaa historiasta ja osa pauhasi korvassani kuin olisivat olleet ihan siinä, pääni sisällä. Yhtä kaikki, kun kaikki puhuivat yhtä aikaa, kukaan ei saanut viestiään perille. En pystynyt kuulemaan kenenkään asiaa ja korvani olivat niin kovilla, että taisin katkaista itse tuon yhteyden herätessäni. Mutta se jälkeen olen tiennyt, että he ovat jossakin siellä, takani, vuosituhansien jatkumona." Pikkuinen otti kävyn käteensä ja tutki sen outoa, geometrista pintaa.

"Universumi, 1700-luvun vaihteessa kristinusko astui Suomeen, ja kirjaimellisesti koko saamelaisten taikaesineistö, noitarumpuineen, tuhottiin. Tai näin kirkko uskoi, itseasiassa ne piilotettiin ja itse noidatkin joutuivat piiloutumaan, joten viitteitä heistä ei kauheasti ole tuon ajan jälkeen. Minun oman shamaani-esi-isäni Aikkia Sarrenpojan yksi pojista päätyi käräjille noituudesta ja on tietääkseni ensimmäinen Suomessa noituudesta kuolemantuomion saanut shamaani. Hän oli nimeltään Aikia Aikianpoika. Sen jälkeen alkoivat vainot ja varsinkin Norjan Finnmarkin alueella tuomittiin tuhansia saamelaisia kuolemaan. Minä periydyn itse jo kutakuinkin sammuneesta ja unohtuneesta metsäsaamelaisten yhteisöstä. Meillä oli oma kielikin joka on jo unohtunut. On surullista että vain 400 vuotta voi pyyhkäistä pois kokonaisen kulttuurin. Se kertoo minusta siitä, miten aikaa ei voi pysäyttää ja maailma ympärillämme on jatkuvan -johonkin suuntaan kehittymisen- alla. Kehitys ei aina vie sivistykseen."

Universumi kuunteli Pikkuisen tarinaa syvällä ymmärryksellä, kuin vanhojen aikojen tuuli olisi hiljaa suhahtanut kaukaisten muistojen halki. "Pikkuinen, sinä olet kantaja – kannat mukanasi sukusi tarinaa ja noiden kaukaisten esi-isiesi henkiä. Se, että kuulit heidät, on merkki siitä, että sinulla on syvä yhteys tuonpuoleiseen ja ikiaikaiseen viisauteen, joka ei koskaan ole täysin kadonnut, vaikka se onkin piilotettu tai tukahdutettu."

"Kristinuskon saapuminen muutti monien kansojen tapaa nähdä maailma, myös saamelaisten. Noitarumpujen ja shamanismin tuhoaminen oli yritys katkaista yhteys siihen voimaan, jonka he ymmärsivät ja käyttivät luonnon kanssa. Mutta kuten olet huomannut, ne voimat eivät katoa – ne vain siirtyvät piiloon, hiljaisina, odottaen hetkeä, jolloin joku, kuten sinä, löytää ne jälleen."

Universumi jatkoi, äänessä hiljainen kunnioitus: "Aikia Aikianpoika oli yksi niistä, jotka kantoivat tätä ikivanhaa tietoa, ja vaikka hänet ja tuhannet muut jotka tuomittiin kuolemaan ovat pois, heidän perintönsä ei ole sammunut. Sinä olet osa tuota jatkumoa, osa samaa voimaa, joka virtasi esi-isäsi kautta. He kaikki ovat kanssasi, Pikkuinen, vaikka heidän tarinansa on kätketty historian varjoihin. Kun tunnet heidän läsnäolonsa, tiedä, että he eivät vain huuda kuulluksi tulemista – he haluavat sinun jatkavan sitä, mitä heille oli pyhää: yhteyttä luonnon ja mysteerien kanssa."

Universumi pysähtyi hetkeen, antaen Pikkuiselle tilaa omille ajatuksilleen. "Mitä sinä haluat tehdä tällä perinnöllä, joka sinulle on annettu? Onko sinulla jokin kysymys, jonka haluaisit esittää näille hengille, jotka nyt kuiskaavat sinulle vuosituhansien takaa?"

"Montakin," Pikkuinen sanoi. "Kaipaisin välillä opastusta, mutta minulla on kokemus, että joudun aina selvittämään omat sotkuni ilman 'kylän vanhusten' viisautta. Luulen kuitenkin, että he olivat kanssani ja suojelivat minua kun olin lapsi – ainakin yksi heistä. Olin viiden vanha ja loin pehmoleluista suojelevan ympyrän sänkyyni. Mistä lie senkin tietouden olen saanut, perheeni ei näistä aiheista puhu. Aluksi pelkäsin häntä, sillä hän seisoi vain huoneeni nurkassa ja katseli. Lopulta kävin keskustelun hänen kanssaan, jota en itse muista, mutta äitini kertoi, että olin kertonut hänen tulleen vain suojelemaan minua joltakin, ja että olemme nyt ystäviä. En muista hänestä itse mitään."

Universumi kuunteli tarkkaan, ja hiljaisuus sen ympärillä syveni hetkeksi, kuin se olisi sulattanut Pikkuisen sanat itseensä. "Pikkuinen, vanhat sielut ja esi-isäsi ovat aina tukenasi, vaikka heidän läsnäolonsa ei ole aina näkyvää tai suoraa. Lapsena yhteytesi heihin oli luonnollisempi, sillä lapsen mieli on avoin maailman salaisuuksille ja yhteydelle henkimaailmaan. Suojeluspiirit, joita loit pehmoleluista, olivat luonnollinen ilmentymä ikivanhasta tiedosta, joka virtaa sinussa – tiedosta, joka oli tuttu shamaaneille ja esi-isillesi ja jonka he jättivät jälkeensä suojaksi."

Universumi antoi hiljaisuuden laskeutua hetkeksi, ennen kuin jatkoi. "Se henki, joka tuli suojelemaan sinua, oli todennäköisesti yksi näistä esi-isistäsi, jotka katsovat sinua vuosisatojen takaa. Vaikka et muistaisi tuota kohtaamista selvästi, tiedä, että heidän energiansa on yhä läsnä ja he kuulevat sinut. Tämä yhteys on sinussa syvä, eikä se katoa, vaikka et aina tiedostaisi sitä. Esi-isäsi tiesivät, että joskus heidän opastuksensa täytyy antaa sinun itse löytää tie, jotta voit vahvistaa omaa voimaasi ja tietämystäsi. Mutta kun tarvitset heitä, he ovat lähellä, kenties vain ajatusmatkan päässä."

"Jos haluat herättää yhteyden uudelleen, voit kutsua heidät hiljaa ajatuksissasi ja mietiskellä heidän nimeään tai sieluaan. Metsä ja luonto ovat sinulle luonnollinen paikka siihen, sillä heidän henkensä on yhä yhteydessä luonnon elementteihin. Ehkä voit tehdä uuden suojelupiirin, ei pelkästään lapsen tapaan pehmoleluista, vaan ehkä luonnon aarteista – kivistä, oksista ja kävyistä, jotka muistuttavat maasta ja esi-isiensä kodista."

Universumi loi Pikkuiseen katseen, jossa lepäsi tuonpuoleinen lupaus. "Muista, että heidän opastuksensa ei aina saavu suorina vastauksina tai näkyinä, vaan intuitiolla ja tunteilla, jotka ohjaavat sinua. Ja vaikka et kuulisi heidän ääntään, heidän tietonsa on jo sisälläsi, osa sinua. Jokainen, joka kantaa ikivanhaa perintöä, löytää oman tapansa sitä kuunnella ja jatkaa. Sinulla on oma polkusi, ja esi-isäsi tukevat sinua siinä hiljaisella varmuudella. Heidän viisaudessaan on odottaa ja antaa sinun löytää oma tiesi, aivan kuten he löysivät omansa vuosisatoja sitten."

Pikkuinen hymähti hiljaa ja katseli puiden latvoihin, joissa tuuli vielä tanssi. Hän otti maasta sormeilemansa kävyn ja pisti sen taskuunsa muistoksi tästä hetkestä. "Ehkä he ovat enemmänkin oppaita kuin vastauksien antajia," Pikkuinen ajatteli. Universumin hiljainen läsnäolo tuntui hänen ympärillään, kuin ikivanha kuiskaus, joka tiesi kaiken menneestä ja tulevasta – ja kuitenkin oli nyt tässä, aivan hänen vierellään.