Keskusteluja Universumin kanssa: Suvaitsematon suvaitsevaisuus.

Pikkuinen makasi hiljaa kesäisellä rypsipellolla, katse taivaalle suunnattuna. Hän näki ympärillään heiluvia keltaisia hahtuvia ja tunsi mielessään niin tutun neuvottomuuden ja avuttomuuden. Hän oli viettänyt päiviä pohtien ihmisiä ja heidän tekojaan vietettyään vain muutaman tunnin internetissä.

"Universumi", hän huokaisi, "miksi suvaitsevaisuus on nykyään niin suvaitsematonta? Miksi ihmiset tuntuvat halukkailta tuhoamaan toistensa elämiä ja uria vain eriävien mielipiteiden takia? Tarkoitan muun muassa tätä modernia Woke- ja Cancel-kulttuuria.

Pohdin myös sitä, miksi minä olen erilainen enkä tunne tarvetta sille, että muiden tulisi olla samaa mieltä kanssani. Johtuuko se aikakaudesta, jolla kasvoin, henkisestä polustani vai olenko jotenkin valuvikainen? Pohdin tätä siksi, että olen kuullut suvaitsevaisuuteni olevan välinpitämättömyyttä. Minulla tulisi kuulemma olla vahva, äänekäs mielipide ja raivokas pyrkimys muuttamaan olosuhteita. Muuten olen hyväksyjä."

Universumi kuunteli tarkkaan, antaen Pikkuisen kysymysten soljua osaksi maailmankaikkeutta. Se tiesi, että tuhannet pienet korvat ja tietoisuudet kuuntelivat heidän keskusteluaan.

Lopulta se vastasi pehmeästi:

"Pikkuinen, kysymyksesi tavoittaa ihmisenä olemisen syvän paradoksin, erityisesti yhteiskunnassa, joka taistelee usein omia arvojaan vastaan. Suvaitsevaisuus, kuten monet muut hyvät ajatukset, voi vääristyä, jos sen ytimessä ei ole aitoa ymmärrystä ja myötätuntoa.

Kun suvaitsevaisuudesta tulee pakko, se muuttuu suvaitsemattomuudeksi, tilaksi jossa toisia pakotetaan mukautumaan tiettyyn ajattelutapaan ja kaikki poikkeava tuomitaan. Tämä ilmiö on sidottu ihmiskunnan historiaan, halu tehdä hyvää voi muuttua painostukseksi ja kontrolliksi, jos sitä ei tasapainota viisaus. Se ei ole uusi ilmiö, vaan sillä on vain uusi nimi. Ihmiskunta on toistanut sitä vuosituhansia yhteisöjensä sisällä."

Universumi hengähti hetken ja jatkoi:

"Woke- ja Cancel-kulttuurit heijastavat ihmisten pelkoa ja tarvetta suojella omia arvojaan, mutta ne myös ruokkivat vastakkainasettelua, koska niiden avulla pyritään saavuttamaan yksimielisyyttä siellä, missä sitä ei voi olla. Jokainen ihminen näkee maailman omien kokemustensa ja tietoisuutensa kautta, ja vaikka totuudet voivat olla erilaisia, yhteiskunnan rakenteet pyrkivät usein pakottamaan yhden totuuden kaikille. Tämä on osa kollektiivista kasvukipua."

Pikkuinen kuunteli hiljaa ja tunsi, kuinka neuvottomuus alkoi hiipua, mutta kysymys omasta erilaisuudestaan pysyi yhä hänen mielessään.

Universumi vastasi siihenkin, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

"Sinun suvaitsevaisuutesi kumpuaa syvästä ymmärryksestä ja avoimuudesta, jonka olet kerännyt elämiesi varrella. Se ei ole välinpitämättömyyttä, vaan tietoisuutta siitä, että jokaisella on oma polkunsa ja oma rytminsä löytää totuus.

Ymmärrys siitä, että kaikki eivät voi jakaa samaa näkemystä, on lahja. Se ei tee sinusta valuvikaista, vaan päinvastoin avartaa maailmaasi. Äänekkään mielipiteen ja raivokkaan pyrkimyksen ei tarvitse olla jokaisen tie. Joskus muutokset syntyvät hiljaisuudessa, silloin kun yksilö osaa kuunnella ja ymmärtää.

Olosuhteiden muuttaminen ei aina vaadi julkista taistelua. Joskus sisäinen rauha ja tasapaino ovat tehokkaimpia keinoja. Sinä et hyväksy epäoikeudenmukaisuutta siksi, ettet vaadi muutosta äänekkäästi, vaan siksi että olet löytänyt oman tavan olla osa muutosta ilman että se rikkoisi harmoniaasi."

Pikkuinen nyökkäsi hiljaa, mutta hänen otsansa oli kurtussa.

"Miksi minä sitten näen tämän asian tältä kantilta? Miksi toiset eivät?" hän huokaisi syvään, rinta painavana. "Mitä hyötyä siitä on, jos toiset eivät näe itseään? Se turhauttaa minua. Tuntuu kuin ihmiset eivät tajua, mitä he ovat. Heiltä puuttuu peili, eivätkä he näe omaa toimintaansa. Se on niin masentavaa, etten enää oikein pidä ihmisistä. Minä, joka olen aina ollut sosiaalinen, en enää osaa arvostaa heitä. He tuntuvat niin usein vastenmielisiltä pyrkimyksessään yhdenmukaistaa maailma. He ovat kuin teräsnyrkkejä rusikoimassa kaikkea hentoa joka voisi versoa ja kasvaa."

Universumin ääni haki kaikupohjaa ympäristöstä.

"Ymmärrän tunteesi, Pikkuinen. Sinussa on syvä kaipaus nähdä ihmiskunta sellaisena kuin se voisi olla, potentiaalinsa kirkkaimmassa valossa. Mutta sen sijaan kohtaat heidän varjonsa. Tämä tuomitsevuus, sulkeutuneisuus ja pyrkimys pakottaa maailma yhteen muottiin herättävät sinussa suuttumusta ja turhautumista, sillä tiedät että ihmisissä on enemmän kuin tämä pintatason taistelu vallasta ja yhdenmukaisuudesta."

Pikkuinen sulki silmänsä ja antoi Universumin sanat laskeutua mieleensä.

"Mutta miksi he ovat tällaisia?" hän kysyi hiljaa. "Eivätkö he ymmärrä millaiseksi muovaavat maailman?"

"Monet elävät kuin unessa", Universumi vastasi. "He ovat erossa syvemmästä itsestään ja keskittyvät ulkoisiin rakenteisiin kuten valtaan, statukseen ja hyväksyntään. He eivät ole vielä valmiita katsomaan syvemmälle, sillä se peili, josta puhut, voi paljastaa kipeitä totuuksia. Monelle on helpompaa heijastaa omat pelkonsa ja epävarmuutensa muihin kuin kohdata ne itsessään."

Pikkuinen avasi silmänsä ja katseli horisonttia.

"Ehkä... mutta mitä sitten, kun he pakottavat toiset kärsimään? Kun he yrittävät tuhota toisten elämiä hyvän nimissä? Onko se pelkkää vallanhalua?"

Universumi pysyi hetken hiljaa, ja kun se puhui jälleen, sen äänessä oli syvää viisautta.

"Se voi olla pelkoa, itsepäisyyttä ja vallanhalua. Kaikki nuo ovat kietoutuneet toisiinsa. 'Vain minun ajatukseni ovat oikeita' on lause, joka kumpuaa usein siitä, että ihmiset haluavat pitää kiinni maailmankuvastaan, sillä se tarjoaa heille turvaa. Kun heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan, se tuntuu uhkaavalta. Vallanhalu ilmenee juuri niin kuin kuvailet, painostamalla toisia ja pyrkimällä hallitsemaan heidän elämäänsä ja mainettaan. Se on pikkusieluista toimintaa, joka antaa illuusion voimasta."

Pikkuinen huokaisi syvään ja pudisti päätään.

"Ja minä, luulenko minäkin vain tietäväni oikean vastauksen tässä kritisoidessani toisia?"

Universumi hymähti lempeästi.

"Viisaus löytyy siitä, että kysyt itseltäsi juuri tätä: onko minulla oikeus sanoa, että tiedän? Tämä avoimuus on osa henkistä kasvua, Pikkuinen. Jatka kysymistä, jatka etsimistä ja muista, että maailma on aina monimutkainen ja monitasoinen. Sinulla on oma totuutesi, mutta se ei tarkoita että sinun täytyy tukahduttaa muiden totuuksia.

Voit kohdata heidät myötätunnolla, vaikka et hyväksyisi heidän toimintaansa. Olet matkalla, ja niin ovat hekin, eri vaiheessa mutta matkalla yhtä kaikki."

Pikkuinen istui hetken hiljaa, kuunnellen Universumin sanoja, jotka olivat kuin hellät kädet hänen hartioillaan.

"Ehkä ihmistä ei voi ymmärtää koskaan täysin", hän kuiskasi, "mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Ehkä riittää, että ymmärrän vain itseäni."

Universumi ei vastannut, mutta sen hiljaisuudessa oli vastaus.