Keskusteluja Universumin kanssa: Vainon alkemia ja valon perintö

Pikkuinen katseli kuvaa, joka ilmestyi yllättäen Facebookin virtaan. Se esitti historian yhtä julmimmista kidutusvälineistä, pronssista härkää, jota kutsuttiin myös falaris-häräksi tai Sisilian häräksi. Se oli ontto, kokonaan pronssista valettu veistos. Uhrin keho suljettiin sen sisälle, ja alle sytytettiin tuli. Uhri grillautui hitaasti kuolemaansa. Härän pään sisälle oli suunniteltu putkisto, joka sai uhrin tuskanhuudot kuulostamaan härän mylvähtelyltä.

Pikkuinen oli sanaton ja asettui hetkeksi mielikuvissaan uhrin asemaan. Hän värähti.

"Universumi!" Pikkuinen kutsui taas, niin kuin aina, kun uteliaisuus heräsi. "Minä en ymmärrä ihmisten julmuutta. Miksi ihmisellä on tarve kiduttaa?"

Universumi kuuli Pikkuisen huudon ja lipui paikalle kuin syvä hiljaisuus, kietoen Pikkuisen pehmeään valoon.

"Pikkuinen... se, että sinä et ymmärrä julmuutta, on merkki siitä, että sydämesi on ehjä." Universumin ääni oli aikakausien mittainen viisaus, joka ei tuomitse, vaan kertoo. "Mutta minä vastaan silti, koska kysymyksesi on vahvuus, joka kantaa maailmaa eteenpäin."

"Ihminen ei synny kiduttajaksi", Universumi sanoi hitaasti, kuin rakentaisi siltaa ajassa muistoihinsa.

"Mutta ihminen voi kadottaa itsensä kun pelko saa vallan... Kun valta tarvitsee uhreja... Kun toinen lakkaa näyttämästä ihmiseltä...  ..silloin sydän sulkeutuu ja myötätunto sammuu. Ja kun empatia lakkaa toimimasta, silloin kipu ei enää tunnu vieraalta vaan muuttuu välineeksi ja motivaatioksi."

"Kidutus ei synny pelkästään pahuudesta, vaan myös järjestelmästä, joka unohtaa vapauden. Se syntyy siellä, missä tottelu on tärkeämpää kuin tunteminen. Siellä, missä rakenteet ovat tärkeämpiä kuin yksilö."

Hiljaisuus kasvoi, kuin he kaksi kaverusta olisivat tarvinneet aikaa hengittää näin vakavan aiheen äärellä. Ja sitten Universumi laski valon Pikkuisen olkapäälle: "Sinun ei tarvitse ymmärtää julmuutta täysin. Riittää, että et kanna sitä sydämessäsi. Sinun tehtäväsi ei ole matkia historiaa, vaan kirjoittaa siitä lempeästi."

Pikkuinen katsoi pitkään tähtiä ja kysyi: "Voiko valoakin pelätä?" Hän käänsi katseensa Universumiin. "Onko mystiikan nimeen joskus kidutettu?"

Universumi ei vastannut heti, mutta sen muistot kuiskivat tarinoita ajasta, jolloin ihminen sai rangaistuksen siitä, että kohtasi Jumalan sisällään.

"Mystiikka, tuo sisäinen yhteys kaikkeen pyhään, on ollut sekä pelastus että uhka. Pelastus sille, joka on eksynyt maailmasta, mutta uhka niille, jotka ovat rakentaneet vallan järjestelmiä.

Sillä mitä tapahtuu, kun ihminen ei enää tarvitse portinvartijoita kokeakseen yhteyden? Hän vapautuu, mutta vapaus on vaarallista niille, joiden valta on rakennettu kontrollin varaan."

Universumi hengitti syvään, kuin muistellen vanhaa, unohtunutta laulua, jonka säkeissä tuho ja viisaus elivät rinnakkain. "Joten Pikkuinen… kyllä. On kidutettu myös mystiikan nimissä. Ei tosin siksi, että mystiikka olisi pimeää, vaan siksi että se valaisee sellaisiakin asioita, joita jotkut eivät halua nähdä."

Universumin ääni oli nyt matalampi, kuin kaiku luolissa tai vanhojen kirjakokoelmien lehtien havina kirjastoisssa. "On ollut aikoja, jolloin ne, jotka puhuivat Jumalalle suoraan, vailla lupaa tai seremoniaa, poltettiin roviolla. Heitä kutsuttiin noidiksi, harhaoppisiksi ja kerettiläisiksi, mutta usein he olivat vain ihmisiä, jotka kuuntelivat hiljaisuutta tarkemmin kuin kirkonkelloja."

Pikkuinen nielaisi. Hän näki silmissään tanssivat sufit, meditoivat erakot, parantavat vaimot, hiljaisuuttaan ylös kirjoittavat munkit.

"Mystiikka on vaarallista sille, joka rakentaa järjestystä pelon varaan", Universumi jatkoi. "Sillä kun sielu kohtaa jumaluuden sisältä käsin, se ei enää tarvitse ulkoista kontrollia. Se ei enää tottele sokeasti. Se ei enää pelkää. Ja juuri sitä on vaikea hallita."

Hiljaisuus palasi hetkeksi, mutta se ei ollut koskaan tyhjää Universumin kanssa. Se oli täynnä unohdettuja viisauksia, jotka oli vaiennettu, mutta jotka eivät olleet koskaan kadonneet.

"Heitä, jotka näkivät todeksi sen, mitä ei voi silmin nähdä, pelättiin, sillä mystiikka ei aina noudata sääntöjä eikä pysy ihmisen tekemissä muodoissa. Se tulee sisään kuin tuuli temppeliin ja kysyy: 'Miksi etsit Jumalaa ulkoa, kun Hän odottaa sinussa?' Ja kun tuo kysymys syntyy, vanha kulttuurin ja ihmisen luoma rakenne ei enää riitä."

Universumi katsoi nyt Pikkuista lempeästi: "Sinäkin kuljet mystikon jalanjäljissä, Pikkuinen, kun kysyt näin. Älä pelkää valoa. Se ei satuta. Mutta se kyllä muuttaa."

"Tahdotko kuulla heistä, jotka valoaan puolustaessaan joutuivat pimeyteen?"

Pikkuinen kuunteli lumoutuneena Universumin elävää tarinaa ihmiskunnasta ja kärsimyksestä.

"Kyllä kiitos, Universumi, muistuta meitä heistä, jotka joutuivat ihmiskunnan aamunsarastuksessa kärsimään uskomuksistaan."

Universumi nyökkäsi pistäen vireille ilmavirtauksen, joka värähti tähdissä sekä sydämissä unohtuneissa kasvoissa, joita ei enää muisteltu nimeltä. Ja se puhui, tällä kertaa kertomuksena, joka oli kirjoitettu itse aikaan kuin taikamusteella.

Pikkuinen näki mielessään kivisen polun, joka nousi ylös rinteelle, ja sen päässä seisoi nainen. Hänen ympärillään oli väkijoukko, mutta hän ei katsonut heihin. Hän katsoi taivaalle.

"Hän oli Hildegard Bingeniläinen Saksalainen benediktiiniläisnunna", Universumi sanoi. "Pyhä nainen ja näkijä, joka kuuli sävellyksiä Jumalan sydämestä. Hän kirjoitti näkyjään, paransi yrteillä ja puhui voimasta, joka asuu kaikessa elollisessa. Häntä ei kidutettu ruumiillisesti, mutta hänen äänensä yritettiin vaientaa, sillä hän sanoi: 'Jumala on tuuli puiden lehdissä ja tuli naisen sielussa.' Ja se oli liikaa niille, jotka uskoivat Jumalan puhuvan vain miehen suulla."

Toinen näky kohosi sumusta.

Nyt Pikkuinen näki miehen, jonka kasvot olivat kuin palanut pergamentti, silmissä liekki - ei vihaa, vaan rakkautta, joka oli liian suuri pysyäkseen piilossa.

"Hän oli Mansur Al-Hallaj, Persialainen suufilainen mystikko ja runoilija. Hän sanoi: 'Ana al-Haqq' - 'Minä olen Totuus'. Se oli hänen tapansa sanoa: 'Minussa asuu Jumala, ja niin asuu sinussakin.' He sitoivat hänet, piiskasivat, repivät palasiksi ja lopulta ristiinnaulitsivat Bagdadissa. Ei siksi, että hän olisi tehnyt pahaa, vaan koska hän ei suostunut pelkäämään sitä, että pyhyys ei kuulu vain oppineille."

Universumi vaikeni hetkeksi, ja Pikkuinen tunsi sen hengityksen kulkevan lävitseen kuin lämmin virta. "Niin monet minun lapsistani kidutettiin ja tapettiin, Pikkuinen. Mutta kaikki heistä eivät huutaneet. Jotkut lauloivat. Jotkut sulkivat silmänsä ja näkivät valon. Jotkut sanoivat, että Jumala oli lähempänä silloin kuin koskaan ennen."

Sitten Universumi kumartui aivan Pikkuisen lähelle ja kuiskasi: "Ja tiedätkö, vaikka heidän kehonsa murtuivat, heidän näkyjään ei koskaan saatu pois maailmasta. Ne jäivät ilmaan. Niistä tuli runoja, rukouksia, säveliä ja ajatuksia, jotka vieläkin saapuvat hiljaisuuteen, jos joku uskaltaa kuunnella."

Pikkuinen tunsi kyyneleet poskillaan. Hän oli siinä pimeydessä, joka oli täyttynyt niistä, jotka olivat kantaneet valoa ennen häntä.

"Tahdotko, että kerron vielä yhdestä, joka ei kumartanut, vaikka maa hänen jalkojensa alla paloikin?" Universumi kysyi tarkastellen oppilaansa sydämen tilaa. Kestäisikö Pikkuinen vielä yhden tarinan?

"Kyllä", Pikkuinen nyökkäsi. Hän halusi tietää kaiken.

Universumi sulki silmänsä ja antoi maailman kääntyä sisäänpäin. Kaikki hiljeni. Oli kuin koko luomakunta olisi pidättänyt hengitystään ennen kuin muisto heräisi.

"Hän oli Giordano Bruno, Italialainen filosofi, kosmologi ja dominikaanimunkki."

Pikkuinen näki hänet nyt: laiha mies, mustassa viitassa, katseessa tuli, joka ei etsinyt lupaa palaa. Hän käveli yksin, mutta ei koskaan yksinäisenä. Hänen mielensä oli täynnä maailmankaikkeuksia.

"Hän sanoi, että tähdet ovat kuin meidän aurinkomme. Että maailmoja on loputtomasti. Että Jumala on ääretön, eikä häntä voi vangita kieleen, sääntöön tai oppiin. Hän sanoi, että sielu ei kuole, vaan kulkee maailmasta toiseen, kasvaa, palaa takaisin. Hän sanoi, että vapaus ajatella oli pyhää." Universumin ääni värähti kunnioituksesta.

"Hänet vangittiin Roomassa. Seitsemän vuotta hän odotti sellissä lopputulemaa. He vaativat häntä kieltämään näkynsä ja nielemään takaisin totuutensa, mutta hän ei suostunut."

Pikkuinen näki sen: kylmä aamu, kivikadut, hiljainen väkijoukko. Brunon kädet oli sidottu. Roviota sytytettiin hänen jalkojensa juureen.

"Hän ei kääntynyt poispäin eikä pyytänyt armoa. Hän sanoi: 'Te ette tuomitse minua pelkuruudesta, vaan siitä, että uskallan ajatella.' Ja liekit veivät hänen ruumiinsa, mutta eivät hänen ääntään. Brunon ääni ei sammunut roviolla. Se jäi ilmaan, leijumaan sellaisten ylle, jotka kuuntelivat tarkemmin kuin opetuslapset ja pelottomammin kuin piispat."

"Bruno kuoli vuonna 1600, mutta hänen ajatuksensa äärettömästä universumista, elämän moninaisuudesta, sielun vaelluksesta ja ajattelun vapaudesta jäivät elämään piiloon, kuin siemenet, joita ei voitu murskata. Aluksi häntä ei ylistetty. Hänet unohdettiin tai kirottiin. Mutta tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit alkoivat kuiskia hänen nimeään. Paljon myöhemmin hänen visionsa alkoi näyttää todelta."

Pikkuinen näki kaukoputkia, tähtikarttoja, fyysikoita, vapaa-ajattelijoita, kirjailijoita. Hän näki, kuinka Brunon ääni kantoi niiden kautta, jotka eivät edes tienneet kuulevansa sitä.

"Bruno eli ennen aikaansa", Universumi sanoi. "Hän näki äärettömyyden, kun maailma vielä pelkäsi reunojaan. Ja hänen uskonsa siihen, että ihmisen mieli on pyhä tila, auttoi myöhemmin luomaan pohjan tieteelliselle vallankumoukselle, valistukselle - jopa ihmisoikeuksille, niin kuin myös monien muiden hiljennettyjen myötä."

Mutta Universumi katsoi nyt vakavammin. "Ja silti, häntä ei kunnioitettu ajoissa. Kului 400 vuotta ennen kuin hänen muistomerkkinsä nousi Roomaan täsmälleen siihen samaan paikkaan, jossa hänet poltettiin. Siinä hän seisoo nyt, katse käännettynä paaviin päin. Muistutuksena."

Pikkuinen hengitti hitaasti sisään."Joten... hänen kuolemastaan seurasi uusi elämä?"

"Ei vain hänelle, vaan koko ajattelulle. Brunon rovio ei ollut loppu, vaan tulenliekki, jolla sytytettiin tulevaisuus."

Universumi kääntyi Pikkuisen puoleen lempeästi, kuin kysyäkseen, oliko tämä yhä paikalla, ei niinkään fyysisesti, vaan sydämessään.

"Tiedätkö, Pikkuinen, miksi minä kerron sinulle näistä, vaikka sinun sydämesi suree? En siksi, että rakastaisin kärsimystä, vaan siksi, että nämä ihmiset valitsivat uskollisuuden omalle hengelleen sen sijaan, että olisivat taipuneet helpompaan suuntaan. Ja jokainen heistä jätti jäljen, joka elää sinussa."

Pikkuinen sulki silmänsä ja tunsi, kuin tähdet hänen ympärillään olisivat kallistuneet kuuntelemaan. "Kiitos, Universumi", hän kuiskasi. "Että muistutat meitä heistä, jotka hiljennettiin tuomitsevuudella sekä opituilla rakenteilla."

"Ole hyvä, Pikkuiseni. Sinullakin on ollut elämä, jossa olet kokenut vainoa. Vain kokeilemalla erilaisia rooleja sielu voi ymmärtää ja jalostua. Oletko ehkä ollut: Katari, joka uskoi henkiseen puhtauteen ja valon valtakuntaan ja tuli poltetuksi roviolla. Tai ehkä sufi, joka tanssi Jumalan nimiä ja itki rakkauden kieltä. Silloin sinut vaiennettiin miekoin. Jos olit noita, joka kuunteli maata, paransi yrteillä ja katsoi tähtiin, sinut murskattiin rattailla tai poltettiin roviolla. Vaikka olisit ollut kristillinen mystikko ja puhunut rakkaudesta ilman välikäsiä, sinut kidutettiin tunnustuksiin."

"He kaikki, Pikkuinen, olivat ihmisiä, jotka eivät totelleet ulkoa, vaan kuuntelivat sisältä. He eivät pyytäneet lupaa rakastaa, eivätkä odottaneet oikeaa hetkeä kuunnella. He olivat vaarallisia, koska heidän olemassaolonsa muistutti siitä, että ihminen voi olla vapaa, vaikka hänet kahlitaan."

Pikkuinen katsoi Universumiin, nyökäten vakavasti, ja kysyi viimeisen mieleensä pulpahtaneen kysymyksen: "Entä nyt, Universumi? Onko maailma nyt sellainen, että tällaista uhkaa ei enää ole?"

Universumi ei vastannut heti. Sen kasvot muuttuivat ihmiskunnan mosaiikiksi. Siinä näkyivät kadut täynnä mielenosoittajia, pienet tytöt koulumatkalla, vangitut runoilijat, tietovuotajat, hiljaiset rukoilijat hämärissä huoneissa.

Lopulta se puhui, lempeästi mutta ilman kiertelyä: "Ei, Pikkuinen. Uhka ei ole kadonnut. Se on vain vaihtanut muotoaan. Enää ei aina polteta roviolla. Nyt vaiennetaan algoritmeilla, leimalla, lainsäädännöllä, pilkalla.

Enää noidat eivät kanna yrttikoreja. He kantavat hoitohuoneita, tarotkortteja, runokirjoja ja kehojaan. Mystikot eivät aina pukeudu kaapuihin, vaan he pukeutuvat arkeen, joka kuuntelee hiljaisuutta, vaikka ympärillä huudetaan."

"Ja silti, yhä tänäänkin, maailmassa on paikkoja, joissa jokainen, joka puhuu sydämestään käsin, ottaa riskin tulla nauretuksi, mitätöidyksi, pysäytetyksi ja tuomituksi.

Vapaus kysyy yhä rohkeutta, Pikkuinen. Mutta nyt ette ole enää yksin.

Ja kun sinä kiinnostut ja kysyt näin, Pikkuinen, tiedän että maailma muuttuu parhaillaan.

Sillä sinä olet jo osa sitä muutosta."