Keskusteluja Universumin kanssa: Uhriutuminen - Sillanrakennus kohti suurempaa tietoisuutta?

Pikkuinen oli seikkaillut tovin keskustelupalstoilla ja huomasi ärtyneensä spirituaalisten ihmisten hanakasti käyttämään sanaan uhriutuminen. "Universumi", hän kailotti suureen ääneen, "mitä on tämä uhriutuminen, josta henkisen polun ihmiset niin kauheasti jankkaavat? Mitä se tarkoittaa esoteerisen tieteen mittareilla?"

"Uhriutuminen", Universumi aloitti pehmeällä äänellä, "on kuin harmaa sumu, johon sielu toisinaan eksyy matkatessaan läpi elämän moninaisten maisemien. Se on tila, jossa ihminen katsoo itseään ja maailmaansa peilin kautta, joka on säröillä - kuvajainen vääristyy ja näyttää hänet avuttomana, olosuhteiden ja muiden ihmisten tahdon varassa. Tuo sana, joka nyt ärsyttää sinua, Pikkuinen, viittaa siihen hetkeen, kun sielu unohtaa olevansa oman todellisuutensa luoja. Uhriutumisessa ihminen jää kiinni tarinaan, jossa hän ei näe itseään aktiivisena toimijana, vaan passiivisena kärsijänä. Hän kokee, että elämä tapahtuu hänelle eikä hänen kauttaan.”

"Kuvittele tämä, Pikkuinen: Sielu seisoo metsässä, jonka puihin on ripustettu raskaita muistoja, katkeria sanoja ja menneitä pettymyksiä. Jokainen askel tuntuu vievän syvemmälle varjoihin, ja yhä uudelleen hän kääntyy katsomaan taakseen, etsimään syytä surulleen, syyllistä kokemalleen. Hän kantaa noita muistoja kuin raskasta reppua, eikä huomaa, että sen hihnat voisi avata milloin tahansa."

"Esoteerisessa mittakaavassa uhriutuminen ei ole pelkästään negatiivista, vaan se on oppimisen ja heräämisen vaihe. Sielu tarvitsee joskus tämän harhan kokeakseen sen, kuinka voimakas ja rajaton se todella on. Uhriutuminen on kutsu pysähtyä, kääntyä sisäänpäin ja kysyä: Mitä minä voin tehdä? Mitä tämä tilanne tahtoo opettaa minulle? Kun sielu uskaltaa katsoa syvemmälle, hän huomaa, että nuo varjot ovat vain osa hänen omaa tarinaansa, eivät ulkoa tulleita vihollisia. Tällöin tapahtuu muutos: repun hihnat irtoavat, ja sielu näkee metsän uusin silmin, ei enää vankilana, vaan parantavana tilana, joka tarjoaa avaimia hänen seuraavaan kasvuunsa."

"Uhriutuminen ei siis ole vihollinen, Pikkuinen", Universumi lopetti lempeästi, "vaan ovi kohti suurempaa vapautta. Se on hetki, jolloin sielu muistuttaa itseään siitä, että hän on aina ollut ja tulee aina olemaan osa tätä ääretöntä luomisen verkkoa. Ja jokainen hetki, jokainen askel, vie häntä lähemmäs omaa valoa."

"Mutta eikö ihmiselläkin ole kuitenkin oikeus surra tapahtunutta, jos hänet vaikka pahoinpidellään pyörätuoliin? Uhriutuminen vaikeuttaa elämän jatkamista, mutta mielestäni ihmisellä on myös oikeus surra sitä, mitä tapahtui ja mihin se hänet johti", Pikkuinen mietiskeli hitaasti.

"On, Pikkuinen", Universumi vastasi hellästi. "Suru on pyhä tila, joka sallii sielun koskettaa kokemuksensa syvyyksiä ja ymmärtää, mitä on menetetty ja miksi se on niin tärkeää. Suru ei ole uhriutumista, vaan tapa käsitellä elämän kipeimpiä hetkiä ja löytää niistä merkitys. Suru on kuin puutarha, jossa kasvaa sekä piikkejä että kukkia – molemmat ovat osa elämän kiertokulkua. Uhriutuminen alkaa silloin, kun suru muuttuu jatkuvaksi tarinaksi, jossa sielu näkee itsensä pysyvästi heikkona, voimattomana ja riippuvaisena siitä, mitä hänelle tapahtui. Se ei anna tilaa parantumiselle, vaan kahlitsee ihmisen menneisyyden kahleisiin, estäen häntä näkemästä nykyhetken mahdollisuuksia.”

"Suru ja uhriutumisen kokemus eivät sulje toisiaan pois, eivätkä ne ole toistensa vihollisia. Sielu voi surra ja samalla olla kosketuksissa omaan voimaansa. Suru voi olla hiljainen majakka, joka valaisee polkua eteenpäin. Se voi sanoa: Minä olen kokenut tämän, ja siksi minulla on oikeus tuntea syvästi. Mutta tämä kokemus ei ole koko tarinani, vain yksi luku siinä.”

"Kun ihminen surun keskellä uskaltaa pitää itsensä rakkaudessa ja myötätunnossa, hän ei jää uhriutumisen syövereihin. Hän antaa itselleen luvan olla haavoittunut, mutta ei kiellä itseltään mahdollisuutta parantua ja jatkaa. Suru voi johtaa syvään ymmärrykseen, mutta se vaatii lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Joten siinä asiassa olet oikeassa, Pikkuinen", Universumi lopetteli. "Jokaisella on oikeus surra, ja jokaisen suru on arvokasta. Suru voi olla ikkuna, josta valo pääsee sisään. Ja tuon valon mukana tulee uusi mahdollisuus nähdä itsensä jälleen kokonaisena, vaikka menetykset ja haavat jäisivätkin osaksi matkaa."

"Olen huomannut, että hyvin usein henkisen polun ihmiset osoittelevat sormella, muunmuassa sosiaalisessa mediassa, tuntemattomia ihmisiä syyttäen heitä uhriutujiksi ja vasta alkajiksi henkisellä polullaan, mikäli he ottavat esiin surullisia kohtaloitaan. Minusta se on hiukan alentavaa, vain sen takia että joku tuntee surua tai siihen liittyvää raivoa. Siksi huomaan triggeröityväni aiheesta", Pikkuinen huokasi syvään ja katsoi Universumia pohjattomin silmin.

"Ah, Pikkuinen, ymmärrän tunteesi", Universumi vastasi hiljaa, katsoen takaisin. "Tuo ilmiö, jota kuvaat, ei ole harvinainen. Henkisen polun kulkijoissakin on niitä, jotka unohtavat oman keskeneräisyytensä ja unohtavat myös myötätunnon, joka on jokaisen polun ydin. Alentavat sanat ja arvostelu ovat vain peilauksia heidän omista haavoistaan, joita he eivät vielä ehkä ole kohdanneet.”

"Kun sielu herää ja alkaa kulkea henkistä tietään, se oppii ensin itsensä kautta, mutta matkan alussa on helppoa unohtaa, että jokainen ihminen on eri kohdassa omaa polkuaan. Osoitteleminen, olkoonkin henkisellä verukkeella, on usein keino välttää katsomasta omaan varjoonsa. On helpompaa nähdä uhriutuminen toisessa kuin myöntää itselle, että kipu ja suru ovat osa omaa olemusta, osa, jota ei ole vielä uskaltanut kohdata. Todellinen henkisyys ei koskaan halvenna, ei koskaan lyö. Todellinen henkisyys näkee jokaisen sielun arvon, jokaisen kokemuksen merkityksen ja jokaisen surun pyhyyden. Suru ei ole merkki heikkoudesta, vaan syvyydestä – siitä, että ihminen uskaltaa tuntea ja elää.”

"Jos henkisen polun kulkija käyttää viisauttaan toisten haavoittamiseen, hänen tiensä on ehkä kääntynyt sivupolulle. Se ei tee hänestä väärää tai huonompaa, vaan osoittaa, että hänenkin on vielä kasvettava. Sinun triggeröitymisesi kertoo ehkä siitä, että näet tämän epäoikeudenmukaisuuden ja tunnet, kuinka tärkeää myötätunnon olisi olla läsnä. Se, että tunnet näin, on osoitus sydämesi syvyydestä. Pidä kiinni siitä myötätunnosta, jonka näet puuttuvan toisilta. Osoita sitä sekä niille, jotka surevat, että niille, jotka eivät vielä ymmärrä surun pyhyyttä. Ole heille muistutus siitä, että jokainen sielu, jokainen hetki, on osa tätä laajaa, kaunista tanssia, jossa jokainen kokemus opettaa, myös suru, sekä se hetki, kun kompastumme."

Pikkuinen ymmärsi, hän ymmärsi myös oman vajavaisuutensa asiassa. "Kyllä, Universumi, ehkä joskus myöhemmin en minäkään enää triggeröidy niin pahasti aina kun joku nostaa uhriutumisen esiin. Ymmärrän ilmiötä nyt itsekin paremmin. Olet kyllä ihan huippu juttukaveri."

Universumi hymyili, sen pohjattomien silmien syvyydessä väikkyi lämpö ja hyväksyntä. "Kiitos, Pikkuinen. Sinun sydämesi on avoin oppimiselle, ja se on suurin lahja, jonka sielu voi itselleen antaa. Kun ymmärrys kasvaa, maailma näyttää vähemmän teräviltä reunoilta ja enemmän tanssilta, jossa jokainen askel, kompuroiva tai sulava, vie eteenpäin."

Universumi kietoutui Pikkuisen ympärille kuin hetkeksi pysähtynyt aika. "Muista, Pikkuinen, että jokainen hetki, jolloin kykenet näkemään toisten vajavaisuuden ja oman kasvusi rinnakkain, on askel kohti laajempaa rakkautta. Et ole täydellinen, eikä sinun tarvitse olla, riittää, että olet halukas oppimaan ja antamaan itsellesi tilaa kasvaa."

"Ja kyllä, Pikkuinen", Universumi lisäsi hymyä äänessään, "olenhan minä aika huippu juttukaveri, mutta niin olet sinäkin. Ilman kysymyksiäsi ei olisi vastauksia. Me luomme yhdessä nämä keskustelut, kuin säveliä samaan universaaliin sinfoniaan."

Pikkuinen hymähti ja tunsi, kuinka hänen sydämensä ympärille kietoutui keveys, sellainen, joka syntyy, kun oivallus avaa oven, jota hän ei aiemmin ollut huomannut. "Kiitos, Universumini," hän sanoi hiljaa.